Kun olet oppinut olemaan itsellesi liian ankara

Kun olet oppinut olemaan itsellesi liian ankara

Moni meistä osaa olla myötätuntoinen muita kohtaan, mutta ei itseään.
Me lohdutamme ystävää, joka on väsynyt, sanomme: “Ei sinun tarvitse jaksaa kaikkea.”
Mutta kun sama väsymys osuu omaan kehoon, ääni sisällä muuttuu toisenlaiseksi:

“Sinun pitäisi pystyä paremmin.”
“Et voi vielä pysähtyä.”
“Et ole tehnyt tarpeeksi.”

Tämä sisäinen ankaruus ei synny tyhjästä.
Se on jotain, minkä olemme oppineet.
Ehkä ympäristöstä, jossa piti olla reipas, järkevä tai kiltti.
Ehkä siitä, että hyväksyntä tuntui tulevan vasta suoritusten kautta.
Tai ehkä vain siitä, että emme koskaan oppineet, miltä tuntuu olla lempeä itseä kohtaan – ilman ehtoja.

Ankaruuden juuret ovat usein suojassa

Kun ihminen oppii olemaan itselleen liian ankara, hän ei tee sitä vahingoittaakseen itseään.
Hän tekee sen, koska on joskus tarvinnut sitä selviytyäkseen.
Ankaruus on ollut keino pitää elämä järjestyksessä, kun mikään muu ei tuntunut hallittavalta.

Jos lapsuudessa turva oli ehdollista – jos rakkaus tuli suoritusten, hiljaisuuden tai virheettömyyden kautta – keho oppi varhain, että oma arvo on ansaittava.
Ja kun tuo malli jää elämään, aikuinen keho ei tunnista lepoa turvaksi, vaan uhaksi.

Siksi monen on vaikea pysähtyä.
Hermosto ei luota hiljaisuuteen, koska siellä odottaa se ääni, joka sanoo:

“Et tee tarpeeksi.”
“Muiden mielestä sinun pitäisi pystyä parempaan.”

Miten ankaruus näkyy kehossa

Keho ei ymmärrä eroa ulkoisen ja sisäisen paineen välillä.
Jos mieli on jatkuvasti arvioiva ja kriittinen, keho on jatkuvassa valmiustilassa.
Lihakset ovat jännittyneitä, hengitys pinnallista ja lepo ei tunnu palauttavalta.

Hermosto reagoi sisäiseen puheeseen samalla tavalla kuin todelliseen uhkaan.
Jos sanot itsellesi päivittäin “en riitä”, keho uskoo, että olet vaarassa.
Ei henkisesti, vaan fyysisesti – ja käynnistää selviytymisjärjestelmän.

Tämä on yksi syy siihen, miksi ankaruus uuvuttaa.
Se pitää kehon koko ajan varuillaan.
Hermosto ei saa koskaan lupaa hellittää, koska sisäinen viesti on jatkuvasti sama:

“Jotain on pielessä. Minussa on vika.”

Kun keho oppii rauhan kieltä

Muutos alkaa, kun alamme huomata omaa sisäistä puhettamme – ei tuomitsemalla, vaan uteliaasti.
Mitä sanon itselleni, kun väsyttää?
Mitä kuiskaan sisäisesti, kun teen virheen?
Mitä tunnen kehossa, kun yritän korjata itseäni?

Usein jo pelkkä havainnointi riittää.
Kun alamme nähdä, miten julmia olemme itsellemme, ovi alkaa raottua lempeydelle.
Se ei tapahdu yhdellä päätöksellä, vaan monien pienten hetkien kautta.

Hermosto ei rauhoitu käskemällä, vaan kokemalla turvaa.
Ja turva syntyy siitä, että keho alkaa vähitellen luottaa siihen,
ettei se enää saa osakseen jatkuvaa kritiikkiä, vaan myötätuntoa.

Pieni askel kohti lempeämpää sisäistä ääntä

Sulje silmät hetkeksi.
Tunne, missä kehosi kannattelee jännitystä juuri nyt.
Ehkä hartioissa, rinnassa, vatsassa.

Sano hiljaa mielessäsi:

“Tämäkin saa olla.”
“Minun ei tarvitse korjata mitään nyt.”
“Riitän että olen tässä hetkessä sellainen kuin olen.”

Tunne, mitä sanat tekevät kehossa.
Ehkä ei tapahdu mitään – ja se on ihan ok.
Ehkä vain hengitys muuttuu aavistuksen pehmeämmäksi.
Se on kehon ensimmäinen merkki siitä, että sisäinen taistelu alkaa hellittää.

Kun kontrollista tulee turva

Moni tunnollinen ja ankara ihminen uskoo, että kontrolli tuo hallintaa ja turvallisuutta.
Totuus on kuitenkin usein päinvastainen: mitä enemmän yritämme hallita, sitä vähemmän tunnemme turvaa.
Keho ei lepää kontrollin alla, vaan luottamuksen varassa.

Luottamus syntyy, kun alamme kohdella itseämme samalla lempeydellä, jolla kohtelemme muita.
Kun virhe ei tarkoita epäonnistumista, vaan inhimillisyyttä.
Kun lepo ei ole palkinto, vaan perusoikeus.
Kun keho saa tuntea, että mikään ei ole korjattavana juuri nyt.

Silloin sisäinen puhe muuttuu:

“Minun ei tarvitse enää todistaa mitään.”
“Minä olen turvassa myös keskeneräisenä.”

Kehollinen toipuminen ankaruudesta

Toipuminen ei tarkoita, että ankaruus katoaa kokonaan.
Se tarkoittaa, että alamme tunnistaa sen äänen ja valita toisin.
Jokainen kerta, kun huomaat ajattelevasi “en tee tarpeeksi” ja pysähdyt hengittämään,
on pieni uudelleenohjelmointi hermostolle:

“Olen turvassa myös ilman suorittamista.”

Ajan myötä keho alkaa luottaa.
Lihakset pehmenevät.
Hengitys syvenee.
Uni paranee.
Ja sisäinen maailma muuttuu vähitellen vähemmän pelottavaksi.

Hermosto ei kaipaa täydellisyyttä – se kaipaa turvaa.
Ja turva syntyy, kun lakkaamme puhumasta itsellemme kuin viholliselle.

Lempeä loppu

Jos olet elänyt vuosia sisäisen kriitikon seurassa,
tämä ei muutu yhdessä yössä.
Mutta jokainen lempeä sana, jokainen hetki, jossa et yritä korjata itseäsi,
on askel kohti vapautta.

Ankaruus väistyy vähitellen, kun alat uskoa siihen,
että sinun ei tarvitse olla parempi versio itsestäsi ollaksesi rakastettava.
Olet jo tarpeeksi – tässä, nyt, hengittäen.

🌿 Jos haluat oppia, miten keho voi rauhoittua ja sisäinen puhe muuttua lempeämmäksi kokemuksen kautta, tutustu Kehotietoiseen DKT™ -taitovalmennukseen.

Siellä ei opetella olemaan täydellisiä, vaan turvassa omassa keskeneräisyydessä.
Rauhan kautta, ei kontrollin.

Lempein terkuin Katja

Tutustu Kehotietoiseen DKT™ -valmennukseen → Tutustu taitovalmennukseen TÄSTÄ.